Ohimenevää
Olen viime päivinä vähän pohdiskellut kuolemanjälkeiseen elämään ja henkimaailmaan liittyviä kysymyksiä. Eräs toimittaja herätti mietteet kysymällä, mitä mieltä olen meedioista. Oivalsin jälleen kerran, että olen huomattavasti kiinnostuneempi kuolemaa edeltävästä kuin kuolemanjälkeisestä elämästä.
Kuten ehkä tiesitkin, olen käynyt meediokoulun, jota ystäväni kutsuvat leikkimielisesti Tylypahkaksi. Viikottainen meediopiiri Lontoon College of Psychic Studiesissa oli tärkeä osa elämääni muutaman vuoden ajan. Tuo ajanjakso oli maadoittava ja opettavainen, sillä koin henkisen harjoituksen rutiininomaisuuden ja turvallisen tilan oman herkkyyden tutkimiseen tarpeelliseksi ja rauhoittavaksi. Koin, että ensimmäistä kertaa elämässäni minun ei tarvinnut puolustautua tai selitellä omaa maailmankuvaani – en siis ollut silloin vielä täysin oivaltanut sitä, ettei puolusteluita tai selittelyitä tarvita, vaikka joku eri mieltä olisikin.
Tästä kaikesta huolimatta meediotyöskentely ei koskaan tuntunut minusta oikealta. En täysin luottanut siihen, enkä rehellisesti sanottuna täysin ymmärtänyt pointtia koko jutussa. Muistan pohtineeni, miksi keskittyisin hahmoihin, persooniin ja entiteetteihin, kun olemme kaikki yhtä?
Tähän väliin sanottakoon, että tunnen useita selvänäkijöitä ja meedioita, joista monet ovat läheisiä ystäviäni. Kunnioitan heidän polkuaan ja tiedän, että heidän työnsä voi tarjota varmistusta, anteeksiantoa ja toipumista sureville. Parhaimmillaan meedioistunto voi toki auttaa meitä päästämään irti.
Silti en itse haluaisi enää palata tuohon aikaan. Työetiikkaan ja energeettiseen turvallisuuteen liittyvät teemat ovat asia erikseen. Kyse on lähinnä siitä, että omaan maailmankatsomukseeni kuuluu olennaisena osana tietoisuus siitä, että kuolema on osa elämää. Länsimaisen yhteiskunnan tapa käsitellä väistämätöntä on mielestäni vähintäänkin kummallinen: Kuolema ei näy eikä kuulu, siitä ei puhuta, se on poissa silmistä ja mielestä piilotettuna saattokoteihin, sairaaloihin ja ruumishuoneille. Lehtien kuolinilmoitukset ja muistokirjoitukset osuvat silmiimme, mutta harvoin pysähdymme ajattelemaan, mitä ne ihan oikeasti tarkoittavat. Kun menetyksen tuska sitten joskus iskee, sen voimallisuus voi tuntua pökerryttävältä.
Menetys ja suru ovat usein vaikeita kohdattavia. Emme oikein osaa antaa prosessille tilaa ja luottaa siihen, että aika hoitaa. Läheisten surun syvyys voi tuntua pakahduttavalta, eikä meillä ole työkaluja asian käsittelemiseen. Emme halua häiritä menetyksen kokeneita ja keksimme hyviä (teko)syitä sille, miksi surevalle pitää antaa tilaa ja yksinäisyyttä. Meistä tuntuu, että meidän pitäisi löytää jonkinlainen pakettiratkaisu tai psykologinen särkylääke joka auttaisi, vaikka oikeasti ainoa asia mitä tarvitaan on läsnäolomme ihmisenä. Kenelläkään ei ole ratkaisua suruun, koska se on luonnollinen prosessi.
Tästä löytyykin oiva rako meediokäynneille. Kun ympäröivä maailma ei rohkaise meitä näkemään menetyksiä luonnollisena osana elämää, emme ole valmistautuneita. Panikoimme. Hämmennymme. Tarvitsemme varmistusta ja lohtua. Mieli juoksee oravanpyörää ja kritisoi meitä siitä, että emme olleet paikalla tai kun sanoimme tai teimme kaiken väärin. Huolestumme siitä, löytääkö läheisen sieluparka tiensä parempaan paikkaan, mitä se ikinä tarkoittaakaan.
Älä käsitä väärin – tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, ettei menetykseen voi valmistautua varsinkaan silloin, kun se tapahtuu brutaalilla tai yllättävällä tavalla.
Seitsemän vuotta Kaakkois-Aasiassa opettivat minulle paljon. Kun kolmevitonen ystäväni ammuttiin kuoliaaksi hänen perheensä, ystävänsä, naapurinsa ja naapurien ja ystävien kaverit ja tutun tutut alkoivat puhaltaa yhteen hiileen. Edesmennyt lepäsi avonaisessa arkussa kotinsa olohuoneessa. Me seisoimme ringissä hänen ympärillään ja laitoimme viereiselle pöydälle hänen lempiruokiaan. Rukoilimme ja juttelimme. Lapset juoksentelivat ympäriinsä ja pysähtyivät välillä kunnoittamaan nuoren miehen muistoa. Hautajaisissa lauloimme, itkimme ja yritimme ymmärtää, mitä ja miksi. Hän oli mennyt, mutta me olimme vielä olemassa.
Me todella olemme niin kiireisiä, että unohdamme (tai emme uskalla!) kertoa ihmisille, että rakastamme heitä tai kannamme vanhaa kaunaa, koska haluamme voittaa ja olla oikeassa. Byron Katie on esittänyt yhden aikamme tärkeimmistä kysymyksistä: ‘Olisitko mieluummin oikeassa vai vapaa’? Tämä on mielestäni helppo valinta.
Oman kuolevaisuuden muistaminen voikin olla voimakas ja kaunis osa arkista henkistä harjoitustamme. Se on mielestäni syvällinen tapa tehdä pieni totuuskatsaus: Elänkö elämää, mikä on minulle totta? Olenko totuudellinen itselleni? Mistä olen tänään kiitollinen?
Vanhoihin pakana- ja shamaaniperinteisiin vankasti kuuluvassa esi-isien kunnoittamisessa on taas jotain itselleni resonoivaa ja tuttua. On voimakasta pysähtyä ajattelemaan tienraivaajia, niitä jotka ovat kulkeneet ennen meitä. On lohdullista tietää, että elämä jatkuu. Jos haemme anteeksiantoa, aloitetaan itsestämme. Jos haemme vahvistusta ja lohtua, voidaan aloittaa siitä, että opetellaan pitämään itsemme emotionaalisesti turvassa. Ja kun joku lähellämme suree, ollaan läsnä. Muuta ei tarvita. Suru ja menetykset voivat tuntua järjettömiltä ihmisyydellemme, mutta voimme opetella hyväksymään nämä osana elämää.
Me kun kuitenkin olemme vielä täällä.
